Mulla oli elämä kutakuinkin tasapainossa. Siinä meni kauan, että mä sain muokattua asenteeni sellaiseksi, että mitkään pikkuasiat eivät mun mielenrauhaani häirinneet. En välittänyt pienistä virnistelyistä, naurahduksista, sormella osoitteluista. Koulu alkoi todella mukavasti, siinä ei valittamista. Kaikki tuntui olevan hyvin.

Miksi? Miksi juuri nyt, kun mä nautin elämästä, tunsin, että mulla on asiat hyvin? Miksi piti tapahtua jotain sellaista, jonka täytyi romahduttaa mun jokseenkin täydellinen maailma? Mun isosiskoni kertoi, että sen miesystävä (molemmat jo aikuisia) oli joku ilta myöhään juuri ja juuri saanut tuotua mun isoveljen (18-vuotias) meille kotiin, niin päissään mun veljeni oli ollut. Meillä ei juoda alkoholia. Vanhempani ja isoveljeni juovat joskus saunassa kaljaa, mutta ei muuten.

Joillekin saattaa olla tavallista, että sisarukset juo ja ehkä sinä itsekin. Mulle vaan oli suuri järkytys kuulla, että veljeni oli ollut näin pahassa kunnossa. :( Se on yksinäinen, meillä ei käy ketään sen kavereita (se käy iltalukiota, jossa ei edes tapaa paljoakaan tyyppejä), eikä se pahemmin ole etsinyt itselleen seuraa. Mä toivon, että se ei ala juomaan pahemmin ja että se etsisi itselleen (hyvää) seuraa, ettei se olisi niin yksinäinen ja alkaisi tehdä ties mitä.

Noh, nyt lopetan tämän murehtimiseni ja ryhdistäydyn. Ei asiat murehtimalla parane. Mutta silti, mä olen jotenkin pettynyt.